tiistai 31. tammikuuta 2017

ArkiRunoutta



Uusissa aluissa.
on.
Runo.

Koiravauva
nimeltä
Runo.






Uusissa aluissa on 
Taidekoulun uusi toimisto.
Henkilökohtaisen
taideohjauksen jälkeen.
Ne on ihania.
Ne ihmiset
joita olen
saanut
oppilaiksi.








Uusissa aluissa
löysin arjesta
uuden jäljen
siveltimessä.

Ihmettelen sitä.

Aina
pitää ihmetellä.






Runo-koira
ihmettelee
kaikkea.


Se 
on 
mun
uus 
työkaverini.


Ihmettelyn
arkirunous.


PS: En vieläkään tunne itseäni yrittäjäksi.
Vaikka olen kyllä jo oppinut siitä paljon.
Niistä luvuista.
Säännöistä.
ja kiemuroista. 

Neki on vaan asioita. 


keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Uusi alku. Uusi yritys.





On uusi aika.
Uusi vuosi.
On tyhjä paperi.
Uusi yritys.
Uusi pieni pentu. 

Alkuja.
Monia alkuja.

Kuuntelen. 

Hengitän hiljaa. 

Katselen palavaa tulta. 

Aivan rauhassa. 






Haluan tutkia tämän.

Vapaus.

Se minulle
kaikkein
tärkein. 






Saa se palaa. 
Roihuta.
Omalla laillaan.
Omalla tavallaan.

Tässäkin.

Uuden alun hetkellä.

Uudessa yrityksessäni.
Näissä kaikissa uusissa 
hetkissä. 

Aion tutkia sitä.


Kerron sinulle tämän vuoden aikana mitä löysin.



Ensimmäinen askel yrittäjyydessä on se.

Että kun meinaa 
tulla stressi.

Pysäytetään
kaikki.

Pidetään vapaapäivä. 
Tai vapaahetki.

Maalaan aina kun
tuntuu että
hommia on 
liikaa.

Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.



Vapaana palava tuli. 


On.

Elämän.

Ehto. 

Liian pienessä purkissa.

Maan alla.

Tai tuulessa.


Se katoaa. 



Hyvää uutta alkanutta vuotta sinullekin 
rakas lukijani. 


Eletään tämä
vuosi.
Omallatavalla. 


Vapaana
sellaisena
niinkuin
on.


Marianne




PS: Toteutin kymmenvuotisen unelmani.
Perustin oman taidekoulun.
Juhli kanssani tämä hetki. 

PPS: Kodissani on nyt tulisijoja. 
Haaveilin niistä vuosia. 
Siksi tulikuvia.
Teen tulia. 

Aina vaan. Ja se on ihanaa. 
Unelmat. 
Ne toteutuu.
Kun niitä ei vaan mieti.
Vaan elää ne todeksi. 
Eli uskaltaa valita.
Onneksi olin rohkea. 
Välillä hullukin.
Ja välillä tylsä.
Järkähtämättömänä
jässittävä eukko
unelmansa kanssa. 

Onneks oon. 

Arki on samaa.
Mutta siinä on voimakohtia.
Valittuja. 
Uskallettuja. 

Elämänmakuinen elämä.

Kiitos. 






tiistai 6. syyskuuta 2016

Joskus on aika

                     

Kiivetä niin korkealle kuin voi.






Katsoa niin kauas kuin pystyy.







Kuunnella tuulen suhinaa. 






Antaa nähdä sinne mikä kaukana
ja 
niin 
lähellä.


Katsoa kaukaa lähelle. 



Marianne

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Löytämätön





Kesä on tullut. 
Enkä ole sitä vielä 
löytänyt.

Sosiaalisen median mukaan
se on paras ikinä
ja eikäku nyt
tuliki väärä keli
liian kuuma
liian kylmä,
kukat uhassa
juhlat suunniteltu sille
mitä oli viimeviikko.
Entä miten käy juhannuksen.
Muistellaan viidenkymmenen takaisia.
Ja niin edelleen.

Kesäpuheita.

Jo toista viikkoa
kuume on vienyt
minua aivan muualle.

Kuuntelen utuisen takaa
ihmisten kertomuksia.
Jokaiselle oma totta.
Ja toinen toistaan
erilaisia.

Ajatella.
Etsin sitten
oman
kulmani.
Tapani.

Kunhan ensin nukun vähän lisää. 


Hyvää 
kesää.

Marianne kesäflunssasta

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ajatusvirtoja




Ajatusvirtoja.

Marianne Lukkarisen Maalauksia.
Toukokuun ajan. 3.5 alkaen.
Roberts Coffee. Oulu.
Tämä on kutsu sinulle: 
Käy katsomassa maalauksia, vaikka kupposella istahtamassa, kuulostelemassa, 
millaisia ajatuksia sinun päässäsi virtaa. 
Mihin ne kulkevat, tulevat, menevät. 
Onko niillä joku kokoontumispaikka, junnauspiste vai katoamiskuoppa. 
Kuulostele kuulumisiasi, ota oma hetki.
Hyvää tulevaa toukokuuta! 
Se on muuten uuden aikaa. Kevät.

t. Marianne

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Vapaana (ko)






Tutkailen.
Aihetta.
Vapaus.

Vapautta.
Sen kokemusta.

Mikä sinulle on
vapautta.

Minulle
se on
se
kun 
on vapaa
vankiloistaan
huolimatta.

Vapauden ääriviivat
yltävät laajemmalle
kuin ehtonsa
rajat.

Vapaus
elinehto
tehdä
olla
elää
niinkuin
on.

Ehto
on raja.
Jos ei täyty
ei elä.

Vapauden
kahle.
Vastuu.
Kannatta
huolehtia
jos meinaa
elää.

Hyväksytty.
Iloittu.
Näin
se 
vain
On.

Minun
kohdalla.

Mikä se 
sinun
kohdalla
On?

Marianne




PS:

Teen uutta näyttelyä kesäksi.
Näyttely on osa kuvataiteen  aineopintojen
lopputyötä. 
Kerään ihmisten
kokemuksia vapauden
tunteesta.
Pyörittelen omiani.
Kuvin.
Sanoin.
Viivoin paperille.
Värivetoina
kankaalle.

Nämä pohdinnat
johtavat
lopulta pieneen
mustaan
galleritilaan.

Rajattu
alue. 

Siellä vapaus.

Katsotaan
mitä 
tulee.


PPS: Tuon kuvan tein luonnoskirjaan
kun juttelin ystävän kans
ja myöhemmin jatkoin kun pyörittelin ajatuksia.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Hetki toisen ihmisen äärellä.






Kun tulee ihminen.
Pyytää, 
tee minusta kuva.
Tee minusta runo.
Tee minusta muotokuva
joka on 
runo ja kuva.

Minä kiitän.
Hiljenen.
Laitan pois sen mitä mielessäni liikkuu.
Ja katson tätä ihmistä.
Sen mitä hänen olemuksensa
silmänsä
kertovat.
Mikä on hänen tarinansa.

Se mikä on hänen voimatarinansa.
Minun silmin nähtynä
sillä kyvyllä miten näen,
osaan katsoa tässä hetkessä
kuvattavaa.

Ja asetan kynän paperiin.
Kirjoitan sen mitä tulee
ja 
tartun siveltimeen
ja
maalaan ne värit
ja ne kuvat
jotka tulevat.

Kuin olisin itsekin kuuntelija
katsoja,
mitä kädet piirtävät
maalaavat.

Joskus juttelen sen mitä mieleen piirtyy,
kaverina siveltimen kanssa.

Ja kohta se on valmis.
Muotokuva runona ja maalauksena.

Ja lopuksi luen sen mallilleni
jos hän niin haluaa.

Ja se on kaunis hetki.
Hetki jossa saan olla läsnä
toisen ihmisen äärellä.
Ja toinen saa olla läsnä
kuultuna ja nähtynä.

Toinen ihminen,
vain hänelle.
Toinen ihminen vain minulle.
Jaettavaksi.
Läsnäoltavaksi.

Joskus tarvitsee hetkeksi toisen ihmisen.

Näitä teen.
Aina kun tulee kyselyä.
Tai joskus vien ne tapahtumiin.

Niinkuin tuossa kuvassa tein näitä spontaaneja muotokuvia
Torniossa Aineen Taidemuseolla
Taidebasaarissa marraskuussa 2015.
Tuossa minulla on mallina Alli Forstedt. 
Kiitos Alli.
Ja kaikki kuvattavat,
joiden kanssa olen saanut viettää tuollaisen hetken.

Maalarina, kirjoittajana ja piirtäjänä tämä on myös minulle kiintoisa harjoitus, sillä sen avulla voin toistamiseen ohittaa sen puolen itsessäni, joka alkaa liikaa hallitsemaan ja määräämään ja kontrolloimaan mitä voi ja  mitä ei voi tehdä.
Se on sisäisen kriitikon ohituskaista. 
Sen, joka tykkää laittaa tulppia ihmisen luovuuden eteen.
Se on improvisaatiota,
spontaaniutta,
luovaan virtaan astumista parhaimmillaan.
Ja nautin siitä todella paljon,
mutta useimmiten ennen ryhtymisen hetkeä jännitän.
Tietysti.
Yrittäähän kriitikko silloin sanoa viime hetken voitavansa
ennen kuin hiljenee.
Ja hauskinta on se, että jos kesken kuvauksen ryhdyn viilaamaan esimerkiksi
runoa liikaa, koko runon syntyminen pysähtyy täysin.
Jatkuu heti kun luovun viilauksesta.
Tämän olen monta kertaa todistannut.
Eikö ole jännää.

Mutta ennen kaikkea tämänkaltainen tekeminen on ihmisten kohtaamista.
Ja sille minun sydän laulaa.

Tulevana viikonloppuna menen eräiden ihmisten kotiin,
teen siellä heille näitä.
Heillä on sellainen sunnuntai,
itsensä ja toistensa äärellä, 
minulla kunnia olla kynineni ja siveltimieni kanssa
mukana.

Muotokuvailemisiin,

Marianne